Tavallinen Vihamieli

Opiskelen vihaa.
Kun siihen tutustuin — siis annoin vihalle vallan — ymmärsin, että sillä voi satuttaa.

En pidä satuttamiseesta.

Joten kielsin itseltäni sen. En sallinut itselleni vihan kokemusta. Käänsin sen itseeni.

Repressoin.

Haudoin. Turrutin. Söin. Join. Vaadin. Vetäydyin. Kaikkea paitsi, vihasin. Vuosia.

Mutta ilman vihaa, aggressiota, ei ole voimaa. Ihminen ilman aggressiota on muodoton möykky.
Ainoastaan ympäristöönsä mukautumiseen kykenevä dittomainen mönjä. Ilman tahtoa, vailla rajoja.

Viha on primääri voima. Elinvoima, vitaliteetti. Oma tahto. Elämän pyhä lähde.

Jos ei kukaan kokisi vihaa, aggressiota, tahtoa, ei mitään omaa voisi syntyä.
Metsästäjä ei juoksisi saaliin perässä.
Saalis ei juoksisi karkuun metsästäjää.

Aggressio lienee egon olemassaolon tunnusmerkki.
Jos vihaan, olen elossa.
Jos en, olen kuollut.

Turhaan olen ylpeillyt olevani niin elämässä kuin sosiaalisuudessa sopeutuva kameleontti.
Tunnettu herkkyydestään ympäristön hienovaraisille viesteille, ihmisten kainoille toiveille.
Ajoittain omistaen itsensä noiden tulkitsemiselle.
Huomaavainen isäntä.
Laupias samarialainen.
Vihastaan vapautunut pyhimys.

Mutta vahvuuksista huolimatta ihminen, joka sopeutuu minne tahansa, ei ole kotonaan missään.

Riittämättömyyden pelon yksinäisessä vaatekaapissa hän pukeutuu mahdottomiin ideaaleihin.
Nostaen ylleen uuvuttavat sosiaaliset roolit, jotka painavat päätä kuin lyijystä valmistetut hatut.
Niiden alle voimakkaimmimmat hartiat musertuvat, väsähtäen oman elämänsä mahdottomuuteen.

On aika riisua haarniska.

On aika tavoitella puheenvuoroilla nokkelan kansikuvan sijaan rosoista aitoutta.

Oivaltavan tilannekomiikan sijaan kömpelöä haavoittuvaisuutta.
Harjoiteltujen sitaattien korvaamista keskeneräisillä ajatuksilla.
Tuoden keskusteluun kiillotettujen narratiivien sijaan vaikeat tunteet.
Kompleksien tuttujen dynamiikoiden kuvailun sijaan pyytäen apua, kuinka toimia juuri nyt.
Hienovaraisen arvailun sijaan hakien yksinkertaista yhteyttä.
Keskittyen läsnöollen vain siihen, mikä on juuri nyt.

Vaan ei vihan navigointi ole helppoa, eteenkään aloittelijalle.
Ei valtaa, ilman vastuuta.
Tarjolla on mitä houkuttelevampia houkutuksia.
Nostaa kerralla esiin kaikki vuosien aikana hauduttu herkku.
Mässäillä sillä, fantasioiden kostoa — tai kostoja.
Tasaten tilit kerralla kuntoon.

Mutta taas sama ongelma — läsnäolo puuttuu.
Kosto on aina suunniteltu.
Tajusi sitä tai ei.

Joten palaamme siis yhteyteen, jonka on saatava uusia muotoja.
Aggressioon tutustuvalla on vaikeat ensiaskeleet.

Tuntuu ilkeältä sanoa, ettei pidä seuralaisen ravintolaehdotuksesta, ja toivoo jotain muuta. Kieltäytyä kohteliaista tarjouksista.

Paatunutkin mielyttäjä voi tämän oppia.

Mutta todelliset vaikeudet alkavat paljon myöhemmin.
Kenties juuri silloin, kuin pitäisi aggressio suunnata toiseen ihmiseen.
Läheiseen sellaiseen.

Kun pitäisi uskaltaa myöntävänsä olevansa pettynyt.
Ensin, ettätämä voisi olla edes mahdollista.
Sitten, että näin on todellakin käynyt.
Ja lopulta vielä kertoa se, ihan ääneen.
Suoraan hänelle.

Kenties se on mahdollisuus kyseiselle suhteelle korjaantua.
Tai päättyä.

Mutta siitäkin selvitään.
Ja näin vihaan tutustumisen matka jatkuu, avaten itseään uusine sävyineen.
Uusine haasteineen.
Mutta ennen kaikkea uusine voimineen.
Voimineen, jotka toimivat hyvin läsnäolon kavereina.

Jokainen hetki, elämä sellaisenaan.
Se on ainoa opettaja.